28.2.2025

Simo Häyrynen

Kaksi Ilomantsia?

Turve herättää tunteita Ilomantsissa.

Nopealla vilkaisulla näyttää, että paikkakunnan väki jakautuu turvetuotannon lisäämisen ja soitten ennallaan pitämisen kannattajiin. Tarkemmin katsottuna asetelma on paljon moninaisempi – suurin osa ihmisistä ei ole lukinnut kantaansa ja puntaroi huolellisesti eri puolia.

Siirtymä turpeen käytöstä kestävämpiin vaihtoehtoihin näyttää nykytiedon valossa väistämättömältä, mutta herättää samalla huolta huomisesta. Ilman jaettua näkemystä hyvästä tulevaisuudesta, siirtymästä tulee hankala, katkonainen ja epäreilu. Ongelmana on, että kantansa lukinneiden asema julkisuudessa sekä kytkeytyneisyys Ilomantsia laajempiin politiikan ja elinkeinoelämän rakenteisiin on muita vahvempi. Tämä edistää siiloutumista ja vie pohjaa yhteiseltä näkemykseltä.

Turpeesta on tullut yksi siiloutumisen keskeisistä symboleista. Suokasvien epätäydellisen hajoamisen myötä syntyneen jäännöksen ympärille keräännytään eri näkökulmista kuin muinaiskäräjille.

Turpeelle kehitetään omaan lähestymistapaan soveliasta kulttuuria, perinteitä, sutkauksia, sankaritarinoita ja niin poispäin. Omaan symbolimerkitykseen myös tarraudutaan kuin oljenkorteen, kun maailma ympärillä alkaa muuttua. Tätä tarrautumista nähdään politiikan puhetilaisuuksista somealustoille.

Joillekin symbolista tulee tutkittua tietoa tärkeämpi elämänohje. Symboli luo uskoa polusta loistavaan tulevaisuuteen ja ehkäisee ihmisiä tarkastelemasta omaa polkuaan kriittisesti. Ihmisen normaali puolustus on, että lähiympäristön muutoksia pidetään vähäisinä ja arkipäiväisinä verrattuna dramaattisiin globaaleihin esimerkkeihin luonnontuhosta. Ihmiset kuvittelevat usein kuuluvansa vaikkapa ilmastomuutoksen voittajiin.

Todellisuudessa ympäristöruletti ei tietenkään anna mahdollisuuksia valita tulevaisuuden voittajia ja häviäjiä: vieraslajien leviäminen, kulutustrendit, merivirtojen muutos, väestömuutokset ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutukset ovat vaikeasti ennakoitavia ja kallistavat oletetut trendit helposti päälaelleen.

Kokonaiskestävyyttä Ilomantsiin

Suomen nykyisen hallituksen ohjelmassa tuodaan esiin kokonaiskestävyys: kehityksen eri ulottuvuuksia – ekologista, taloudellista, poliittista, sosiaalista ja kulttuurista – ei pitäisi tarkastella irrallaan toisistaan vaan, kuten ne todellisuudessakin toimivat, yhteyksiensä kautta. Ajatellaan vaikka Itä-Suomen väestökehityksen, maankäytön, energiaratkaisujen, turvallisuustilanteen ja luonnontilan yhteyksiä toisiinsa. Valtion iso rooli eri lohkoilla itäisessä Suomessa tekee siitä erityisen ison pelurin kokonaiskestävyyden takaajana.

Jotkut näkevät kokonaiskestävyys-käsitteessä ketunhännän, jolla luontoarvoista tingitään tasapuolisuuden nimissä. Toiset kuitenkin pitävät sitä ainoana mahdollisuutena aidosti pysyvään siirtymään, jossa kaikki tekijät on huomioitu tasapuolisesti siinä vaiheessa, kun hankaluuksia alkaa tulla eteen.

Itä-Suomen yliopiston, Suomen ympäristökeskuksen ja MSL:n Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistyksen yhteinen Suo 2.0-hanke pyrkii kokonaiskestävyyden paikallistamiseen turvesiirtymän tapauksessa. On varmaan totta, että turpeen käytön välitön lopettaminen varsinkin nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä on haaveilua. Yhtä totta kuitenkin on, että turpeen nykyisenlainen käyttö on ilmasto- ja luontosyistä puhumattakaan niiden vaikutuksesta ihmisten hyvinvoinnille painumassa jo historiaan.

Askelmerkit oikeudenmukaiselle suolle

Yhdenkin kokonaiskestävyyden ulottuvuuden huomiotta jättäminen tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Ei ehkä heti mutta seuraavalla tai sitä seuraavalla vaalikaudella - joka tapauksessa luonnon näkökulmasta liian lyhyessä aikaikkunassa.

Miten tätä eri näkökulmien toisiinsa nivoutumista sitten tulisi lähestyä?

Ensimmäiseksi on ymmärrettävä luontopääoman pelkkää luonnonvaraa laajempi ja kauaskantoisempi muoto. Mitä enemmän luonnontila globaalisti heikkenee, sitä enemmän kasvaa paikallisesti säästyneen luonnon itseisarvo.

Mikään ei ole tehokkaampaa luontotilinpitoa kuin materiaalin uusiutuvuus, jalostusasteen nosto sekä tietenkin kaikkein haavoittuvimpien luonnon elementtien korvaaminen vähemmän haavoittuvilla.

Tämäntapaista ajattelua tulee kärsivällisesti hivuttaa kohti poliittisen päätöksenteon ylärekisteriä aina kun tehdään isoja ratkaisuja luonnonvaratuotantoon, liikenneinfrastruktuuriin ja muuhun maankäyttöön liittyen.

Toiseksi on taattava paikallisestikin huolellinen, avoin ja kaikkia arvostava viestintä. On vaikea irtautua perinteisestä katsantokannasta, jos oikeudenmukaisuutta tarkastellaan yksinomaan omistuskysymyksenä. Luontoon liittyy mitä erilaisempia motiiveja ja kytkentöjä – omistautumista – jota suomalainen ylpeydenaihe jokaisen oikeus korostaa. Oikeudenmukainen siirtymä edellyttää kulttuurista lähestymistapaa, aiemmin mainittujen turpeen symbolimerkitysten purkamista ja yhdessä tarkastelua.

Kolmanneksi kaikki tahot on rohkaistava murroksen vaatiman siirtymäosaamisen kasvattamiseen. Varhaiskasvatus, koulut, järjestöt ja viranomaiset ovat itsestäänselvyyksiä. Tärkeätä on silti myös päästä vapaaksi ihmisen itse muokkaamista sektorirajoista, jotka estävät näkemästä yhteyksiä vaikkapa kansanterveyden ja maankäytön välillä. Tai estävät perinteisten metsäalan ammattilaisten siirtymisen ennallistamistoimiin.

Osaamisen uudistaminen luonnonvara-alalla on potentiaalisesti tuottoisa investointikohde tulevaisuudessa.

Kokonaiskestävyysmalli hakee vielä muotoaan valtioneuvoston hankkeissa ja ylätason ennallistamissuunnitelmissa. Olisi ensiarvoisen tärkeätä saada prosessiin mukaan paikallisia ääniä erilaisissa kuulemis- ja osallistamistilaisuuksissa.

Kirjoittaja, Yliopistonlehtori Simo Häyrynen johtaa Suo 2.0 -hanketta Itä-Suomen yliopistossa ja on Suomen Luontopaneelin jäsen
Kuvat: Eetu Vänskä

6.3.2025

Taru Peltola

Turpeelle on vaihtoehtoja - niihin pitää panostaa nyt

Ilomantsissa järjestettiin 1.10.2024 keskustelutilaisuus turpeen roolista paikallisen elinvoiman turvaamisessa. Tulevaisuuden toiveita käsiteltäessä löytyi useita asioista, joista tuntuu vallitsevan yksimielisyys. Ilomantsi on suokunta. Sen kaunista luontoa arvostavat kaikki ja paikkakunnalle toivotaan uusia asukkaita, vapaa-ajanasukkaita sekä matkailijoita. Myös yrittäjyys nähdään laajasti voimavarana. Syrjäseudun asukkailla on omatoimisuutta ja neuvokkuutta, jonka avulla pärjätään. Avoimeksi kysymykseksi kuitenkin jäi, miten laajasti koettu luontomyönteisyys on mahdollista sovittaa yhteen uusien turvetuotantoalueiden kanssa.

Millaista vaurautta turvetuotanto synnyttää?

Keskustelussa tuli selvästi ilmi, että turvetaloutta täytyy arvioida useasta eri näkökulmasta. Millaista taloutta turpeen kaivaminen siis on?

Tätä voidaan lähestyä esimerkiksi siltä kantilta, millaisia vaurauksia se hyödyntää ja millaista vaurautta se tuottaa tai kuluttaa. Vaurauden näkökulmaa ovat kehittäneet muun muassa australialaiset, yhteistä J.K Gibson-Graham nimimerkkiä käyttävät talousmaantieteilijät. He tarkoittavat vauraudella paitsi aineellista vaurautta ja rahaa, myös muita yhteisön hyvinvointia tuottavia merkityksellisiä asioita. Tällainen vauraus on esimerkiksi puhdas vesi.

Vauraus ei siis tarkoita vain pankkitilin muhkeaa saldoa tai yrityksen liikevoittoa, vaan on tarvelähtöistä: vauraudet ovat merkittäviä koska ne auttavat tyydyttämään ihmisten fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Tai toisin päin tarkasteltuna: kun yhteisessä käytössä olevia vaurauksia menetetään, voi tarvitseva joutua maksamaan enemmän, kun samat välttämättömyydet hankitaan markkinoilta. Kun uimarannan vesi saastuu, joutuu etsimään uimavettä kauempaa tai maksaa pääsystä uimahalliin. Tämä johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja epävarmuuteen: kenellä on vara maksaa vedestä? Onko sitä kaikille saatavissa?

Turpeen kaivannaistalous hyödyntää paikallisia luonnonvaroja, jotta kuluttajien tarpeita voidaan tyydyttää eri puolilla maailmaa. Keskustelutilaisuudessa kuulimme, että Ilomantsissa tuotettua aktiivihiiltä voidaan myydä esimerkiksi oliiviöljyn tuottajille, jotka puhdistavat öljyään sen avulla. Tällaisessa liiketoiminnassa kertyy yksityistä aineellista vaurautta.

Keskustelussa kävi kuitenkin ilmi, että samalla toiminta näivettää joitakin sellaisia vaurauksia, jotka ovat paikallisesti merkittäviä. Hyvinvointia ja terveyttä lisäävän suomaiseman menetys voi saada lapsiperheen muuttamaan muualle, sillä lasten kasvuympäristö muuttuu epäsuotuisaksi. Luontomatkailuyrittäjyys vaikeutuu, samoin ammattikalastus menettää kannattavuuttaan. Työpaikkoja menetetään. Näiltä osin yhteisön tarpeet eivät tule täytetyiksi.

Uudistuuko Ilomantsin talous turvetta nostamalla?

Kun turpeen kaivannaistaloutta tarkastellaan tällä tavoin vaurauksien näkökulmasta, päästään arvioimaan sen luonnetta taloudellisena toimintana. Keskeinen kysymys on, onko se kokonaisuutena arvioiden paikallista taloutta näivettävää vai sitä uudistavaa. Vahvistaako toiminta siis ympärillään olevia muita taloudellisen toimeliaisuuden muotoja ja yhteisön kykyä hyödyntää vaurauksia erilaisiin tarpeisiin? Luonto voi olla taloudellisessa toiminnassa pääomaa myös muuten kuin teollisuuden raaka-aineena.

Kun keskustelussa kävi ilmi, että kaivannaistalous voi estää yhteisöä hyödyntämästä joitakin sille oleellisia vaurauksia, on olemassa riski siihen, että taloudellisen kurjistumisen kierre vahvistuu.

Amerikkalainen ajattelija ja taloustutkija Jane Jacobs on jo 1960-luvulla nostanut alueellisen talouden monimuotoisuuden yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille, miksi jotkin alueet taantuvat ja miksi jotkin alueet kukoistavat. Jos jokin talouden muoto syö muilta toimintaedellytyksiä, syntyy taantuman kierre, joka on johtanut jopa suurten kaupunkien vaikeuksiin.

Turpeen vaihtoehtoihin kannattaa panostaa

Ilomantsin kunnanvaltuustosalissa käydyssä keskustelussa kävi ilmi, että turpeen kaivamiselle on varteenotettavia vaihtoehtoja. Neovalla ymmärretään, ettei turve ole pitkän tähtäimen ratkaisu yritykselle itselleen, valtakunnallisesti tai globaalisti. Siksi ilomantsilaistenkaan ei kannata tyytyä kaivamiseen pohjautuvaan suotalouteen, vaan vaatia enemmän.

Turpeelle vaihtoehtoiset lupaavat ratkaisut, esimerkiksi rahkasammalen kasvatus ja biohiili eivät tietenkään tipahda taivaasta, vaan niiden kehittäminen vaatii panostusta: rahoitusta, tutkimusta ja kokeiluja. Niiden aika on juuri nyt. Itä-Suomen kärsiessä Venäjän hyökkäyssodan vaikutuksista, tarjoutuu mahdollisuuksia vaatia valtiovallalta panostuksia alueen tulevaisuuteen. Myös alan toimijoilta voidaan vaatia näyttöjä siitä, että Ilomantsissa toivottuihin tulevaisuuksiin investoidaan pontevammin, jotta suotaloutta voidaan uudistaa.

Kirjoittaja: Taru Peltola on luontokulttuurien tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa, Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hän työskentelee Suo 2.0 -hankkeessa. Hyvinvointia hänelle tuottavat ilomantsilaiset karpalot ja lakat.

Sukujuureni ovat Ilomantsissa. Juuret vievät äidin puolelta Vuotsaan ja isän puolelta Mekrijärven Sissolaan ja Huohvanalaan. Mummolassa ja kesämökillä paljon aikaa viettäneenä myös Ilomantsin suot ovat tulleet tutuiksi. Suolammilla olen kalastellut ja kokenut lakka-aikaan iskevän lakkahulluuden. Patvinsuo ja Petkeljärvi ovat minulle tärkeitä retkeilypaikkoja. Myös työni kautta Ilomantsi on tullut tutuksi. Työskentelen nuorena tutkijana Suo 2.0 -kehittämishankkeessa, jonka tavoitteena on edistää oikeudenmukaista ja kokonaiskestävää turvesiirtymää Ilomantsissa.

Hanketyön kautta olen päässyt haastattelemaan paikallisia ihmisiä. Viime kesänä aloittamissani haastatteluissa olen kartoittanut ilomantsilaisten suosuhteita ja käsityksiä soiden ja turpeen käytöstä. Tähän mennessä olen tehnyt 19 syvähaastattelua sekä 16 lyhyempää haastattelua. Haastattelut ovat paljastaneet tutun Ilomantsin suo- ja turvekeskustelusta yllättäviäkin ilmiöitä ja sävyjä. Tiedossa ennen haastatteluiden aloittamista oli, että turve herättää vahvoja tunteita ja mielipiteitä ja että sen ympärillä keskustelu on kiivasta. Tällaisena tilanne kuvastuu myös haastatteluissa.

Yllättävää kuitenkin on, että äänekäs keskustelu ei haastattelujen perusteella näytä olevan niin moniäänistä kuin voisi luulla. Moni päättää vaieta, mutta miksi?

Suohon laulamisen ja leimautumisen pelkoa

On toki luonnollista, että kaikki eivät osallistu keskusteluun. Haastatteluissakin käy selväksi, että kaikki eivät koe turvekeskustelun koskettavan itseään tai eivät ole siitä ylipäätään kiinnostuneita. Moni ei ole muodostanut selkeää mielipidettä tai on mielipiteissään ääripäiden välimaastossa. Usea kokee, että mielipiteen muodostaminen ja keskusteluun osallistuminen vaatisi lisää tietoa ja asiaan perehtymistä.

Haastatteluissa kuvastuu, että kuuluvinta ääntä turpeen ympärillä pitävät turvetuotantoa selkeästi kannattavat ja sitä vastustavat. Sosiaalinen media ja keskustelutilaisuudet ovat olleet mustavalkoisen vastakkainasettelun tunteikkaita pelikenttiä. Vastakkainasettelu vaikuttaa antaneen pohjavireen koko keskusteluilmapiirille, vaikka todellisuudessa mustan ja valkoisen välillä on monia harmaan sävyjä.

Keskustelukulttuuria ja -ilmapiiriä kuvataan haastatteluissa kiihkomieliseksi ja hyökkääväksikin. Kerrotaan vähättelystä, tuomitsemisesta ja ohittamisesta. Kerrotaan huutelun kulttuurista, jossa asioiden käsittelyn sijaan saatetaan mennä henkilökohtaisuuksiin. Omasta kannasta pidetään tiukasti kiinni. Mielipidettä ei olla välttämättä valmiita perustelemaan tai omia käsityksiä ja olettamuksia muuttamaan, vaikka ne osoitettaisiin tutkimustiedolla perustellen paikkansapitämättömiksi. Vastapuolta yritetään laulaa suohon välillä hatarinkin argumentein. Sotaisan ilmapiirin takia moni kokee helpommaksi olla hiljaa kuin ottaa osaa keskusteluun. Ei haluta tieten tahtoen heittäytyä keskelle taistelutannerta.

Suohon laulamisen lisäksi pelätään leimautumista, minkä haastatteluissakin todetaan olevan herkästi juuri pieniä paikkakuntia koskettava ongelma. Mielipiteenilmaisun takia silmätikuksi ja häpeäpaaluun joutuminen ei houkuta. Lisäksi leimautumisella voisi olla negatiivinen vaikutus esimerkiksi elinkeinoon ja toimeentuloon. Kuten eräs haastateltu esittää, on parempi olla hissun kissun, sillä muuten on riski, että sinut viedään torille ja tervataan. Kiinnostavaa on, että leimautumista näytetään pelkäävän, olipa mielipide puolesta tai vastaan. Molemmilla puolilla näyttää olevan tervasudit ja häpeäpaalut viritettyinä.

Kohti rakentavampaa keskustelukulttuuria

Keskusteluilmapiirin ja -kulttuurin ongelmallisuuksista huolimatta – tai juuri niiden takia –ilomantsilaisten jaettu toive näyttää olevan äänenvoimakkuuden lasku ja moniäänisempi keskustelu. Keskustelun ja päätöksenteon kulttuuria haluttaisiin yksimielisesti viedä avoimempaan ja yhteisymmärrystä rakentavampaan suuntaan. Kaikkien kuulemista, kuuntelemista ja kaikkien näkökulmien huomioimista toivotaan.

Toraaminen ei ole kenenkään toivelistalla. Kaikkein turhimmalta se näyttää tuntuvan, jos se perustuu mutuiluun, tuulesta temmattuihin uskomuksiin, periaatteelliseen jääräpäisyyteen tai piintyneisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Avoin mieli sekä keskustelun ja päätöksenteon pohjaaminen tutkittuun tietoon nähdään yhteisymmärryksen luomisessa keskeisiksi tekijöiksi.

Kuten sanotaan, ongelman tiedostaminen on olennainen vaihe tiellä kohti muutosta. Haastattelut antavat ymmärtää, että ilomantsilaisilla on tahtotila muutokseen. Pelon ja vaikenemisen kulttuurista haluttaisiin pyrkiä kohti avoimempaa, kaikkia kuulevaa keskustelun ja päätöksenteon kulttuuria, sekä kohti tutkittuun tietoon pohjaavaa yhteiskuvan luomista.

Rakentavamman keskustelukulttuurin aikaansaamisessa keskeistä on yhteisten pelisääntöjen määrittäminen ja luottamuksellisen ilmapiirin luominen. Luottamusta varten voidaan tunnistaa niitä asioita, joissa ollaan ristiriidoista huolimatta samaa mieltä ja nimetä ja rajata tarkempaan käsittelyyn niitä kysymyksiä, joista vallitsee erimielisyys. Suo 2.0 -hanke on omalta osaltaan ilomatsilaisten kanssa näitä muutokseen tarvittavia rakennuspalasia kokoamassa.

Haluan esittää kiitokseni kaikille haastatelluille ilomantsilaisille kiinnostavista haastatteluista. Haastattelut jatkuvat vielä ja mikäli haluaisit osallistua turvekeskusteluun haastattelun kautta, otathan yhteyttä allekirjoittaneeseen.

Blogit

Kaksi Ilomantsia?

Turpeelle on vaihtoehtoja - niihin pitää panostaa nyt

Kovaäänisyydestä kohti moniäänisyyttä

Suohon laulamisen ja leimautumisen pelkoa

Kohti rakentavampaa keskustelukulttuuria