28.2.2025

Simo Häyrynen

Kaksi Ilomantsia?

Turve herättää tunteita Ilomantsissa.

Nopealla vilkaisulla näyttää, että paikkakunnan väki jakautuu turvetuotannon lisäämisen ja soitten ennallaan pitämisen kannattajiin. Tarkemmin katsottuna asetelma on paljon moninaisempi – suurin osa ihmisistä ei ole lukinnut kantaansa ja puntaroi huolellisesti eri puolia.

Siirtymä turpeen käytöstä kestävämpiin vaihtoehtoihin näyttää nykytiedon valossa väistämättömältä, mutta herättää samalla huolta huomisesta. Ilman jaettua näkemystä hyvästä tulevaisuudesta, siirtymästä tulee hankala, katkonainen ja epäreilu. Ongelmana on, että kantansa lukinneiden asema julkisuudessa sekä kytkeytyneisyys Ilomantsia laajempiin politiikan ja elinkeinoelämän rakenteisiin on muita vahvempi. Tämä edistää siiloutumista ja vie pohjaa yhteiseltä näkemykseltä.

Turpeesta on tullut yksi siiloutumisen keskeisistä symboleista. Suokasvien epätäydellisen hajoamisen myötä syntyneen jäännöksen ympärille keräännytään eri näkökulmista kuin muinaiskäräjille.

Turpeelle kehitetään omaan lähestymistapaan soveliasta kulttuuria, perinteitä, sutkauksia, sankaritarinoita ja niin poispäin. Omaan symbolimerkitykseen myös tarraudutaan kuin oljenkorteen, kun maailma ympärillä alkaa muuttua. Tätä tarrautumista nähdään politiikan puhetilaisuuksista somealustoille.

Joillekin symbolista tulee tutkittua tietoa tärkeämpi elämänohje. Symboli luo uskoa polusta loistavaan tulevaisuuteen ja ehkäisee ihmisiä tarkastelemasta omaa polkuaan kriittisesti. Ihmisen normaali puolustus on, että lähiympäristön muutoksia pidetään vähäisinä ja arkipäiväisinä verrattuna dramaattisiin globaaleihin esimerkkeihin luonnontuhosta. Ihmiset kuvittelevat usein kuuluvansa vaikkapa ilmastomuutoksen voittajiin.

Todellisuudessa ympäristöruletti ei tietenkään anna mahdollisuuksia valita tulevaisuuden voittajia ja häviäjiä: vieraslajien leviäminen, kulutustrendit, merivirtojen muutos, väestömuutokset ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutukset ovat vaikeasti ennakoitavia ja kallistavat oletetut trendit helposti päälaelleen.

Kokonaiskestävyyttä Ilomantsiin

Suomen nykyisen hallituksen ohjelmassa tuodaan esiin kokonaiskestävyys: kehityksen eri ulottuvuuksia – ekologista, taloudellista, poliittista, sosiaalista ja kulttuurista – ei pitäisi tarkastella irrallaan toisistaan vaan, kuten ne todellisuudessakin toimivat, yhteyksiensä kautta. Ajatellaan vaikka Itä-Suomen väestökehityksen, maankäytön, energiaratkaisujen, turvallisuustilanteen ja luonnontilan yhteyksiä toisiinsa. Valtion iso rooli eri lohkoilla itäisessä Suomessa tekee siitä erityisen ison pelurin kokonaiskestävyyden takaajana.

Jotkut näkevät kokonaiskestävyys-käsitteessä ketunhännän, jolla luontoarvoista tingitään tasapuolisuuden nimissä. Toiset kuitenkin pitävät sitä ainoana mahdollisuutena aidosti pysyvään siirtymään, jossa kaikki tekijät on huomioitu tasapuolisesti siinä vaiheessa, kun hankaluuksia alkaa tulla eteen.

Itä-Suomen yliopiston, Suomen ympäristökeskuksen ja MSL:n Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistyksen yhteinen Suo 2.0-hanke pyrkii kokonaiskestävyyden paikallistamiseen turvesiirtymän tapauksessa. On varmaan totta, että turpeen käytön välitön lopettaminen varsinkin nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä on haaveilua. Yhtä totta kuitenkin on, että turpeen nykyisenlainen käyttö on ilmasto- ja luontosyistä puhumattakaan niiden vaikutuksesta ihmisten hyvinvoinnille painumassa jo historiaan.

Askelmerkit oikeudenmukaiselle suolle

Yhdenkin kokonaiskestävyyden ulottuvuuden huomiotta jättäminen tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Ei ehkä heti mutta seuraavalla tai sitä seuraavalla vaalikaudella - joka tapauksessa luonnon näkökulmasta liian lyhyessä aikaikkunassa.

Miten tätä eri näkökulmien toisiinsa nivoutumista sitten tulisi lähestyä?

Ensimmäiseksi on ymmärrettävä luontopääoman pelkkää luonnonvaraa laajempi ja kauaskantoisempi muoto. Mitä enemmän luonnontila globaalisti heikkenee, sitä enemmän kasvaa paikallisesti säästyneen luonnon itseisarvo.

Mikään ei ole tehokkaampaa luontotilinpitoa kuin materiaalin uusiutuvuus, jalostusasteen nosto sekä tietenkin kaikkein haavoittuvimpien luonnon elementtien korvaaminen vähemmän haavoittuvilla.

Tämäntapaista ajattelua tulee kärsivällisesti hivuttaa kohti poliittisen päätöksenteon ylärekisteriä aina kun tehdään isoja ratkaisuja luonnonvaratuotantoon, liikenneinfrastruktuuriin ja muuhun maankäyttöön liittyen.

Toiseksi on taattava paikallisestikin huolellinen, avoin ja kaikkia arvostava viestintä. On vaikea irtautua perinteisestä katsantokannasta, jos oikeudenmukaisuutta tarkastellaan yksinomaan omistuskysymyksenä. Luontoon liittyy mitä erilaisempia motiiveja ja kytkentöjä – omistautumista – jota suomalainen ylpeydenaihe jokaisen oikeus korostaa. Oikeudenmukainen siirtymä edellyttää kulttuurista lähestymistapaa, aiemmin mainittujen turpeen symbolimerkitysten purkamista ja yhdessä tarkastelua.

Kolmanneksi kaikki tahot on rohkaistava murroksen vaatiman siirtymäosaamisen kasvattamiseen. Varhaiskasvatus, koulut, järjestöt ja viranomaiset ovat itsestäänselvyyksiä. Tärkeätä on silti myös päästä vapaaksi ihmisen itse muokkaamista sektorirajoista, jotka estävät näkemästä yhteyksiä vaikkapa kansanterveyden ja maankäytön välillä. Tai estävät perinteisten metsäalan ammattilaisten siirtymisen ennallistamistoimiin.

Osaamisen uudistaminen luonnonvara-alalla on potentiaalisesti tuottoisa investointikohde tulevaisuudessa.

Kokonaiskestävyysmalli hakee vielä muotoaan valtioneuvoston hankkeissa ja ylätason ennallistamissuunnitelmissa. Olisi ensiarvoisen tärkeätä saada prosessiin mukaan paikallisia ääniä erilaisissa kuulemis- ja osallistamistilaisuuksissa.

Kirjoittaja, Yliopistonlehtori Simo Häyrynen johtaa Suo 2.0 -hanketta Itä-Suomen yliopistossa ja on Suomen Luontopaneelin jäsen
Kuvat: Eetu Vänskä

6.3.2025

Taru Peltola

Turpeelle on vaihtoehtoja - niihin pitää panostaa nyt

Ilomantsissa järjestettiin 1.10.2024 keskustelutilaisuus turpeen roolista paikallisen elinvoiman turvaamisessa. Tulevaisuuden toiveita käsiteltäessä löytyi useita asioista, joista tuntuu vallitsevan yksimielisyys. Ilomantsi on suokunta. Sen kaunista luontoa arvostavat kaikki ja paikkakunnalle toivotaan uusia asukkaita, vapaa-ajanasukkaita sekä matkailijoita. Myös yrittäjyys nähdään laajasti voimavarana. Syrjäseudun asukkailla on omatoimisuutta ja neuvokkuutta, jonka avulla pärjätään. Avoimeksi kysymykseksi kuitenkin jäi, miten laajasti koettu luontomyönteisyys on mahdollista sovittaa yhteen uusien turvetuotantoalueiden kanssa.

Millaista vaurautta turvetuotanto synnyttää?

Keskustelussa tuli selvästi ilmi, että turvetaloutta täytyy arvioida useasta eri näkökulmasta. Millaista taloutta turpeen kaivaminen siis on?

Tätä voidaan lähestyä esimerkiksi siltä kantilta, millaisia vaurauksia se hyödyntää ja millaista vaurautta se tuottaa tai kuluttaa. Vaurauden näkökulmaa ovat kehittäneet muun muassa australialaiset, yhteistä J.K Gibson-Graham nimimerkkiä käyttävät talousmaantieteilijät. He tarkoittavat vauraudella paitsi aineellista vaurautta ja rahaa, myös muita yhteisön hyvinvointia tuottavia merkityksellisiä asioita. Tällainen vauraus on esimerkiksi puhdas vesi.

Vauraus ei siis tarkoita vain pankkitilin muhkeaa saldoa tai yrityksen liikevoittoa, vaan on tarvelähtöistä: vauraudet ovat merkittäviä koska ne auttavat tyydyttämään ihmisten fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Tai toisin päin tarkasteltuna: kun yhteisessä käytössä olevia vaurauksia menetetään, voi tarvitseva joutua maksamaan enemmän, kun samat välttämättömyydet hankitaan markkinoilta. Kun uimarannan vesi saastuu, joutuu etsimään uimavettä kauempaa tai maksaa pääsystä uimahalliin. Tämä johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja epävarmuuteen: kenellä on vara maksaa vedestä? Onko sitä kaikille saatavissa?

Turpeen kaivannaistalous hyödyntää paikallisia luonnonvaroja, jotta kuluttajien tarpeita voidaan tyydyttää eri puolilla maailmaa. Keskustelutilaisuudessa kuulimme, että Ilomantsissa tuotettua aktiivihiiltä voidaan myydä esimerkiksi oliiviöljyn tuottajille, jotka puhdistavat öljyään sen avulla. Tällaisessa liiketoiminnassa kertyy yksityistä aineellista vaurautta.

Keskustelussa kävi kuitenkin ilmi, että samalla toiminta näivettää joitakin sellaisia vaurauksia, jotka ovat paikallisesti merkittäviä. Hyvinvointia ja terveyttä lisäävän suomaiseman menetys voi saada lapsiperheen muuttamaan muualle, sillä lasten kasvuympäristö muuttuu epäsuotuisaksi. Luontomatkailuyrittäjyys vaikeutuu, samoin ammattikalastus menettää kannattavuuttaan. Työpaikkoja menetetään. Näiltä osin yhteisön tarpeet eivät tule täytetyiksi.

Uudistuuko Ilomantsin talous turvetta nostamalla?

Kun turpeen kaivannaistaloutta tarkastellaan tällä tavoin vaurauksien näkökulmasta, päästään arvioimaan sen luonnetta taloudellisena toimintana. Keskeinen kysymys on, onko se kokonaisuutena arvioiden paikallista taloutta näivettävää vai sitä uudistavaa. Vahvistaako toiminta siis ympärillään olevia muita taloudellisen toimeliaisuuden muotoja ja yhteisön kykyä hyödyntää vaurauksia erilaisiin tarpeisiin? Luonto voi olla taloudellisessa toiminnassa pääomaa myös muuten kuin teollisuuden raaka-aineena.

Kun keskustelussa kävi ilmi, että kaivannaistalous voi estää yhteisöä hyödyntämästä joitakin sille oleellisia vaurauksia, on olemassa riski siihen, että taloudellisen kurjistumisen kierre vahvistuu.

Amerikkalainen ajattelija ja taloustutkija Jane Jacobs on jo 1960-luvulla nostanut alueellisen talouden monimuotoisuuden yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille, miksi jotkin alueet taantuvat ja miksi jotkin alueet kukoistavat. Jos jokin talouden muoto syö muilta toimintaedellytyksiä, syntyy taantuman kierre, joka on johtanut jopa suurten kaupunkien vaikeuksiin.

Turpeen vaihtoehtoihin kannattaa panostaa

Ilomantsin kunnanvaltuustosalissa käydyssä keskustelussa kävi ilmi, että turpeen kaivamiselle on varteenotettavia vaihtoehtoja. Neovalla ymmärretään, ettei turve ole pitkän tähtäimen ratkaisu yritykselle itselleen, valtakunnallisesti tai globaalisti. Siksi ilomantsilaistenkaan ei kannata tyytyä kaivamiseen pohjautuvaan suotalouteen, vaan vaatia enemmän.

Turpeelle vaihtoehtoiset lupaavat ratkaisut, esimerkiksi rahkasammalen kasvatus ja biohiili eivät tietenkään tipahda taivaasta, vaan niiden kehittäminen vaatii panostusta: rahoitusta, tutkimusta ja kokeiluja. Niiden aika on juuri nyt. Itä-Suomen kärsiessä Venäjän hyökkäyssodan vaikutuksista, tarjoutuu mahdollisuuksia vaatia valtiovallalta panostuksia alueen tulevaisuuteen. Myös alan toimijoilta voidaan vaatia näyttöjä siitä, että Ilomantsissa toivottuihin tulevaisuuksiin investoidaan pontevammin, jotta suotaloutta voidaan uudistaa.

Kirjoittaja: Taru Peltola on luontokulttuurien tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa, Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hän työskentelee Suo 2.0 -hankkeessa. Hyvinvointia hänelle tuottavat ilomantsilaiset karpalot ja lakat.

Sukujuureni ovat Ilomantsissa. Juuret vievät äidin puolelta Vuotsaan ja isän puolelta Mekrijärven Sissolaan ja Huohvanalaan. Mummolassa ja kesämökillä paljon aikaa viettäneenä myös Ilomantsin suot ovat tulleet tutuiksi. Suolammilla olen kalastellut ja kokenut lakka-aikaan iskevän lakkahulluuden. Patvinsuo ja Petkeljärvi ovat minulle tärkeitä retkeilypaikkoja. Myös työni kautta Ilomantsi on tullut tutuksi. Työskentelen nuorena tutkijana Suo 2.0 -kehittämishankkeessa, jonka tavoitteena on edistää oikeudenmukaista ja kokonaiskestävää turvesiirtymää Ilomantsissa.

Hanketyön kautta olen päässyt haastattelemaan paikallisia ihmisiä. Viime kesänä aloittamissani haastatteluissa olen kartoittanut ilomantsilaisten suosuhteita ja käsityksiä soiden ja turpeen käytöstä. Tähän mennessä olen tehnyt 19 syvähaastattelua sekä 16 lyhyempää haastattelua. Haastattelut ovat paljastaneet tutun Ilomantsin suo- ja turvekeskustelusta yllättäviäkin ilmiöitä ja sävyjä. Tiedossa ennen haastatteluiden aloittamista oli, että turve herättää vahvoja tunteita ja mielipiteitä ja että sen ympärillä keskustelu on kiivasta. Tällaisena tilanne kuvastuu myös haastatteluissa.

Yllättävää kuitenkin on, että äänekäs keskustelu ei haastattelujen perusteella näytä olevan niin moniäänistä kuin voisi luulla. Moni päättää vaieta, mutta miksi?

Suohon laulamisen ja leimautumisen pelkoa

On toki luonnollista, että kaikki eivät osallistu keskusteluun. Haastatteluissakin käy selväksi, että kaikki eivät koe turvekeskustelun koskettavan itseään tai eivät ole siitä ylipäätään kiinnostuneita. Moni ei ole muodostanut selkeää mielipidettä tai on mielipiteissään ääripäiden välimaastossa. Usea kokee, että mielipiteen muodostaminen ja keskusteluun osallistuminen vaatisi lisää tietoa ja asiaan perehtymistä.

Haastatteluissa kuvastuu, että kuuluvinta ääntä turpeen ympärillä pitävät turvetuotantoa selkeästi kannattavat ja sitä vastustavat. Sosiaalinen media ja keskustelutilaisuudet ovat olleet mustavalkoisen vastakkainasettelun tunteikkaita pelikenttiä. Vastakkainasettelu vaikuttaa antaneen pohjavireen koko keskusteluilmapiirille, vaikka todellisuudessa mustan ja valkoisen välillä on monia harmaan sävyjä.

Keskustelukulttuuria ja -ilmapiiriä kuvataan haastatteluissa kiihkomieliseksi ja hyökkääväksikin. Kerrotaan vähättelystä, tuomitsemisesta ja ohittamisesta. Kerrotaan huutelun kulttuurista, jossa asioiden käsittelyn sijaan saatetaan mennä henkilökohtaisuuksiin. Omasta kannasta pidetään tiukasti kiinni. Mielipidettä ei olla välttämättä valmiita perustelemaan tai omia käsityksiä ja olettamuksia muuttamaan, vaikka ne osoitettaisiin tutkimustiedolla perustellen paikkansapitämättömiksi. Vastapuolta yritetään laulaa suohon välillä hatarinkin argumentein. Sotaisan ilmapiirin takia moni kokee helpommaksi olla hiljaa kuin ottaa osaa keskusteluun. Ei haluta tieten tahtoen heittäytyä keskelle taistelutannerta.

Suohon laulamisen lisäksi pelätään leimautumista, minkä haastatteluissakin todetaan olevan herkästi juuri pieniä paikkakuntia koskettava ongelma. Mielipiteenilmaisun takia silmätikuksi ja häpeäpaaluun joutuminen ei houkuta. Lisäksi leimautumisella voisi olla negatiivinen vaikutus esimerkiksi elinkeinoon ja toimeentuloon. Kuten eräs haastateltu esittää, on parempi olla hissun kissun, sillä muuten on riski, että sinut viedään torille ja tervataan. Kiinnostavaa on, että leimautumista näytetään pelkäävän, olipa mielipide puolesta tai vastaan. Molemmilla puolilla näyttää olevan tervasudit ja häpeäpaalut viritettyinä.

Kohti rakentavampaa keskustelukulttuuria

Keskusteluilmapiirin ja -kulttuurin ongelmallisuuksista huolimatta – tai juuri niiden takia –ilomantsilaisten jaettu toive näyttää olevan äänenvoimakkuuden lasku ja moniäänisempi keskustelu. Keskustelun ja päätöksenteon kulttuuria haluttaisiin yksimielisesti viedä avoimempaan ja yhteisymmärrystä rakentavampaan suuntaan. Kaikkien kuulemista, kuuntelemista ja kaikkien näkökulmien huomioimista toivotaan.

Toraaminen ei ole kenenkään toivelistalla. Kaikkein turhimmalta se näyttää tuntuvan, jos se perustuu mutuiluun, tuulesta temmattuihin uskomuksiin, periaatteelliseen jääräpäisyyteen tai piintyneisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Avoin mieli sekä keskustelun ja päätöksenteon pohjaaminen tutkittuun tietoon nähdään yhteisymmärryksen luomisessa keskeisiksi tekijöiksi.

Kuten sanotaan, ongelman tiedostaminen on olennainen vaihe tiellä kohti muutosta. Haastattelut antavat ymmärtää, että ilomantsilaisilla on tahtotila muutokseen. Pelon ja vaikenemisen kulttuurista haluttaisiin pyrkiä kohti avoimempaa, kaikkia kuulevaa keskustelun ja päätöksenteon kulttuuria, sekä kohti tutkittuun tietoon pohjaavaa yhteiskuvan luomista.

Rakentavamman keskustelukulttuurin aikaansaamisessa keskeistä on yhteisten pelisääntöjen määrittäminen ja luottamuksellisen ilmapiirin luominen. Luottamusta varten voidaan tunnistaa niitä asioita, joissa ollaan ristiriidoista huolimatta samaa mieltä ja nimetä ja rajata tarkempaan käsittelyyn niitä kysymyksiä, joista vallitsee erimielisyys. Suo 2.0 -hanke on omalta osaltaan ilomatsilaisten kanssa näitä muutokseen tarvittavia rakennuspalasia kokoamassa.

Haluan esittää kiitokseni kaikille haastatelluille ilomantsilaisille kiinnostavista haastatteluista. Haastattelut jatkuvat vielä ja mikäli haluaisit osallistua turvekeskusteluun haastattelun kautta, otathan yhteyttä allekirjoittaneeseen.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttamat paineet ajavat yhä enemmän soiden suojelun, ennallistamisen ja aiempaa monipuolisemman soiden hyödyntämisen suuntaan. Kuitenkin luonnonvarojen käytön ja suojelun ristipainetta aiheuttaa se, että samaan aikaan kysyntä joidenkin suoperäisistä raaka-aineista valmistettujen tuotteiden perään on kasvanut: Polttoturpeen noston vähetessä erityisesti kasvavat tarpeet kasvu- ja kuiviketurpeelle luovat painetta soiden hyödyntämiselle edelleen. Uusien turvetuotantoalueiden avaamista vastustavat usein paikalliset asukkaat, joiden pyrkimykset suon säilyttämiseen kumpuavat paikkakytköksistä tai vihreästä elämäntavasta (Albrecht, 2016). Taustalla vaikuttavat kokemukset luonnonympäristön heikkenemisestä ja tavoitteena on luontoon pohjautuvien elinkeinojen monipuolistaminen. Toisella puolella puhutaan huoltovarmuudesta, kasvu- ja kuiviketurpeen kriittisyydestä, luonnonvaroja hyödyntävistä elinkeinoista, sekä uusien turvepohjaisten tuotteiden valmistamisesta, kuten aktiivihiilestä.

Soista ja niiden hyödyntämisestä puhuttaessa on palattava ensin kysymykseen, miksi niitä käytetään tai on käytetty. Luonnon käyttöarvoon perustuvan ajattelutavan mukaan maan arvo tai maan arvostus perustuu pitkälti maa-alalta saataviin hyödykkeisiin, kuten puuntuottoon, viljelyyn, kaivannaisiin tai tontista saatavaan myyntihintaan – siis kysyntään vastaavien hyödykkeiden tuottamiseen tai muuhun taloudelliseen hyötyyn.

Soita onkin ojitettu ja kuivatettu pelloiksi, metsiksi ja turvetuotantoalueiksi, kun Suomea on asutettu ja sotien jälkeistä hyvinvointi-Suomea rakennettu. Ajan myötä ongelmat ovat vaihtuneet, sillä ei ole kauaakaan siitä, kun ruokaa ei ole ollut riittämiin, mutta nykyään me markettisukupolven edustajat ratkomme ongelmia nimeltään ilmastonmuutos ja luontokato. Tätä taustaa vasten aiempien sukupolvien syyllistäminen soiden ojittamisesta on tarpeetonta – sen sijaan huomio on kohdennettava soiden ennallistamiseen ja niiden tarjoamiin uusiin elinkeinomahdollisuuksiin nykyhetkessä.

Kun riippuvuutemme soiden muokkaamisesta on vähentynyt, on soiden itseisarvolle suona ja niiden luontoarvoille jäänyt enenevissä määrin tilaa yhteiskunnassa. Tukea soiden suojeluun ja ennallistamiseen on alettu kohdentamaan esimerkiksi ympäristöministeriön Helmi-ohjelmasta ja EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahaston kautta, ja laadinnassa oleva EU:n ennallistamisohjelmassa tultaneen huomiota kiinnittämään Suomen osalta soiden ennallistamiseen. Samaan aikaan uusien metsäojitusten suora tukeminen on lopetettu ja alettu vaatia suometsänhoidon suunnitelmaa, jossa myös vesistönsuojelu, luonnon monimuotoisuus ja ilmastovaikutukset huomioidaan.

Soiden käytön ja suojelun yhteensovittaminen on luonnonvarahallinnan niin kutsuttu ilkeä ongelma (wicked problem; Rittel & Webber, 1973). Suot ja turvemaat on tunnistettu merkittäväksi päästölähteeksi, sillä turpeen polttaminen, turvemaiden kuivaaminen viljelykäyttöön sekä metsäojitus aiheuttavat mittavia kasvihuonepäästöjä, kun vuosituhansien aikana kertynyt valtava hiilivarasto pääsee hapen kanssa tekemisiin ja hajoamaan (Joosten ym. 2012). Soiden käytön yhteydessä aiheutuu ilmastovaikutusten ohella myös suoria ympäristöhaittoja, sillä ojitettaessa koko suoekologia muuttuu radikaalisti tai tuhoutuu kokonaan. Luonnontilaisten soiden hyödyntämistä tulisi välttää ja soiden suojeluverkostoa tarkastella. Ennallistamalla pystytään nopeuttamaan luonnontilan palauttamista, mutta palautuminen on joka tapauksessa hidas prosessi, eikä luonto palaudu täysin alkuperäisen kaltaiseksi. Ennallistamiskeskustelussa tarkastelu täytyykin kääntää suojelutason ja lajityypillisten habitaattien palauttamisen suuntaan ennemmin kuin takertua alkuperäisen, vuosituhansien aikana muodostuneen suon saamiseen takaisin.

Turpeennoston lakattua laajoja aloja on jäänyt ja tulee jäämään jatkokäytölle vapaiksi. Perinteisesti metsitys on ollut suosituin jatkokäyttömuoto käytöstä poistuneille turpeennostoalueille. Myös käyttö viljelysmaana ja kosteikon perustaminen ovat yleisiä vaihtoehtoja, ja lisäksi aurinko ja tuulivoimaloita on mahdollista rakentaa käytöstä poistuneille suonpohjille (Laasasenaho, 2022).

Suoaloilla myös kosteikkoviljely on mahdollista. Siinä veden pinnantaso pidetään korkealla, jolloin voidaan viljellä esimerkiksi ruokohelpeä, osmankäämiä tai rahkasammalta. Näille kosteikkoviljelykasveille on olemassa kysyntää muun muassa kasvualustana, eläinten rehuna ja joidenkin rakennustuotteiden muodossa. Kosteikkoviljelyn tuotantoketjun syntyminen edellyttää, että vedenpinnan säätely onnistuu, korjuuseen on kevyitä koneita ja tuotteille syntyy aidot markkinat. Teollisessa tuotannossa tarvittavien määrien kasvattaminen vaatisi kosteikkoviljelyn alueellisia keskittymiä, sillä kasvien jalostamisen kannattavuudelle on olennaista raaka-aineiden riittävän suuri määrä ja tarpeeksi lyhyet kuljetusetäisyydet. Lisää tutkimus- ja kehittämistyötä tarvitaan, jotta korjuu- ja tuotantoketjut kehittyisivät ja toiminta olisi kannattavaa.

Eikä sovi unohtaa, että myös luonnontilainen tai hyvin ennallistunut suo voi tarjota monia luonnonantimia, joista on saatavilla taloudellista hyötyä ilman varsinaista suohon kajoamista tai aktiivista panosta. Esimerkiksi lakka- tai karpalosoilla on laskennallisesti mahdollista saavuttaa hehtaaria kohti jopa 2000 € arvoinen sato marjojen myyntihinnassa mitattuna. Lisäksi niiden myynti on verovapaata. Marjasadot ovat tosin yleensä epävarmoja, työläitä ja hitaita kerätä ja huippusatovuosina hinta tyypillisesti laskee. Marjojen lisäksi soilla kasvaa myös useita muita suokasveja, jotka sopivat luonnontuotealalle raaka-aineiksi. Tunnetuin nykyään hyödynnettävistä suokasveista kihokki, jonka kilohinta tuoreena ostajalle toimitettuna on noin 50 €/kg. Muita perinteisinä suoyrtteinä tunnettuja ovat muun muassa suomyrtti, suopursu ja mesiangervo. Näiden laajempi keruu vaatii maanomistajalta luvan. Maanomistajalle suokasvien keruulupien myynti voisikin olla mahdollisuus pieniin korvauksiin, mutta ensin suokasveille tarvittaisiin toimivat markkinat ja kaupallisen tason jalostustoiminta

Suokasveja voisi myös viljellä kosteikkoviljelyn tapaan. Toistaiseksi viljelykokeilujen tulokset ovat tosin olleet pessimistisiä kaupallistamispotentiaalin kannalta katsottuna. Mielenkiintoisen niistä tekee kuitenkin se, monet soiden ja kosteikkojen kasvit tunnetaan jo vanhastaan terveyttä edistävinä ja se, että viimeaikaisetkin tutkimustulokset osoittavat niiden sisältävän terveyttä edistäviä yhdisteitä ja omaavan hyviä terveysvaikutuksia. Ehkä tarvitaankin vain hyvä luontaistuotebrändäys, jolla soiden kasvit ja niistä jalostetut tuotteet saadaan myydyksi luksustuotteina korkeaan hintaan.

Pitkä matka on kuljettu soiden raivaamisesta kohti soiden ennallistamista – raivaajasukupolvesta on siirrytty markettisukupolveen. Luontokadon ja ilmastonmuutoksen aikakaudella on tarkasteltava luonnonvaroja hyödyntävän toiminnan kokonaisvaikutuksia ja soiden osalta joudutaan myös korjaamaan jo tehtyjä vahinkoja. Kosteikkoviljely ja luonnontuotealan noste voivat mahdollistaa kokonaiskestäviä tapoja käyttää ja ennallistaa entisiä ja nykyisiä turvetuotantoalueita, mutta näille tarvitaan vielä toimintamallien kehittämistä. Tietoa, tutkimusta ja kokemuksia tarvitaan lisää esimerkiksi kosteikkoviljelyn menetelmistä, viljeltävistä kasvilajeista ja vaikutuksista kasvihuonekaasutaseisiin ja ympäristöön yleisesti.

Lähteet:

Albrecht, E., & Ratamäki, O. (2016). Effective arguments for ecosystem services in biodiversity conservation–A case study on Finnish peatland conservation. Ecosystem services, 22, 41-50.

Joosten, H., Tapio-Biström, M. L., & Tol, S. (2012). Peatlands: guidance for climate change mitigation through conservation, rehabilitation and sustainable use. Rome: Food and Agriculture Organization of the United Nations.

Laasasenaho, K., & Lauhanen, R. (2022). Tuuli-ja aurinkovoima kasvattavat suosiotaan turvetuotannosta vapautuvien suonpohjien jälkikäyttömuotona: Aluetarkastelu Etelä-Pohjanmaalta. Suo 73(2), 27-34.

Rittel, H. W., & Webber, M. M. (1973). Dilemmas in a general theory of planning. Policy sciences, 4(2), 155-169.

13.4.2026

Jani Karhu, FT, yliopistonlehtori

Suon kulttuurihistorian tietokortit

Suo 2.0 tutkimushankkeen tavoitteena on ollut turpeen energiakäyttöön liittyvien elinkeinojen ja yhteisöllisten ajattelutapojen uudistaminen Ilomantsissa. Tällaisen uudistamisen on katsottu edellyttävän jaettua tilannekuvaa soiden hyödyntämisen ja suojelun tasapainosta. Tavoitteeseen pyritty kommunikatiivisella, avoimella, osallistavalla ja vakiintuneita ajatustapoja purkavalla tutkimusotteella.

Vakiintuneilla ajatustavoilla on suora yhtymäkohta siihen, millaisena kulttuurisena kokonaisuutena suot ymmärretään ja koetaan, sekä millaisia arvoja tai merkityksiä niihin liitetään. Hankkeen yhtenä osatavoitteena on yhtäältä ollut suon kulttuurihistorian nostaminen aikaisempaa näkyvämmäksi osaksi suokeskustelua ja toisaalta vahvistaa yhteisön kykyä sovittaa uusia ja vanhoja suokulttuureita yhteen paikallistasolla. Tämän ajatellaan tukevan kokonaiskestävyyden toteutumista.

Suon kulttuurihistorian arviointi aloitettiin tutustumalla ilomantsilaisiin suon representaatioihin, toisin sanoen siihen millä tavoin suo ja sen kulttuurihistoria on esillä paikallisella tasolla. Ilomantsista tehdyissä historiateoksissa suo pääsee esiin asianmukaisella mutta suuriin kokonaisuuksiin helposti katoavalla tavalla. Kahdessa historiateoksessa (Björn 1991 & 2006) suon kulttuurihistoria esitellään ja arvioidaan lyhyesti pellonraivauksen, turpeennoston, suo- ja järvimalmin noston sekä suojelukysymysten kautta. Erilaisissa esillepanoissa, kuten Parppeinvaaran runokylän näyttelyissä, suo on ennen kaikkea arvokas ja rikas luonnonympäristö. Ilomantsille tärkeän kalevalaisen runoperinteen esittelyssä suo tulee esille siellä täällä, mutta ei varsinaisena omana aiheenaan.

Sen sijaan karhu on nostettu tärkeäksi ilomantsilaiseksi identiteettieläimeksi. Tämä näkyi hyvin vuoden 2024 Karhu- ja villiruokafestivaaleilla suoritetussa havainnoinnissa. Karhu ja myös karhun kulttuurihistoria ovat näkyvästi läsnä Ilomantsissa mutta suo jää taustalle, eikä sitä nosteta kulttuurisen tarkastelun keskiöön muutoin kuin suojelukiistoissa, ja niissäkin kapeasta näkökulmasta.

Suon ilomantsilaisen kulttuurihistorian representaatioiden arvioinnin myötä oli selvää, että yhteisöllisten ajattelutapojen uudistaminen ja monipuolistaminen edellyttäisi konkreettisia välineitä. Kyse oli myös tutkimuksen ja kehittämistavoitteiden vaikuttavuudesta. Yleisesti ottaen tutkimuksen vaikuttavuudella tarkoitetaan tutkimuksen kykyä aikaansaada tai edistää tavoiteltuja muutoksia ja sen käyttöä esimerkiksi päätöksenteossa ja innovaatioiden kehittelyssä. Vaikuttavuus syntyy, kun tutkimustieto muuttaa päätöksenteon perustana olevaa tietoa ja yhteiskunnassa vallitsevia uskomuksia ja käsityksiä (Schönach, Helenius, Kurki & Salmi 2025).

Ilomantsin ja suon kulttuurihistorian kohdalla ajatuksena oli luoda sellainen työväline, joka olisi käytettävissä jo hankkeen aikana erilaisissa tilaisuuksissa ja mahdollistaisi eräänlaisen intervention paikalliseen suoymmärrykseen, mutta jäisi Ilomantsiin hyödynnettäväksi myös hankkeen jälkeen.

Koska hankkeen Suomen ympäristökeskuksen osuudessa oli jo laadittu suotietokortit turvesuon jatkokäyttömahdollisuuksista, oli luontevaa hyödyntää samaa lähestymistapaa myös kulttuurihistorian osalta. Kulttuurihistorian tietokortit eivät kuitenkaan keskittyneet pelkästään suohon vaan tavoitteeksi tuli yhdistää mahdollisuuksien mukaan suo ja Ilomantsissa jo näkyvästi esillä oleva karhuteema. Ajatuksena oli, että kortit olisivat mahdollisimman monikäyttöiset. Lähtökohdaksi otettiin, että tietokortit olisivat tarkoitettu kaikille suon, karhun ja Ilomantsin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kortit kokoavat ja esittelevät kuinka suot ja karhu ovat olleet osa ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta eri tavoin jo satoja vuosia. Tutkimuksen ja kehittämistoimien vaikuttavuutta tavoiteltiin sillä, että kortteja olisi mahdollista hyödyntää esimerkiksi palvelumuotoilussa, eri alojen tuotekehittelyssä, opetuksessa ja koulutuksessa tai vaikkapa keskustelun virikkeenä. Erityisen huomion sai suon kulttuurihistorian hyödyntäminen matkailussa.

Lähdeaineistona kulttuurihistorian tietokorttien laatimisessa hyödynnettiin tutkimuskirjallisuutta, Ilomantsista kerättyä kansanrunoutta, sanomalehtiaineistoja, Larissa Huohvanaisen keräämää haastatteluaineistoa, Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistyksen vetämän Tassulla on tarina- osahankkeen työpajoissa saatuja kokemuksia, sekä edellä mainittua Ilomantsissa suoritettua havainnointia. Ajatuksena oli kokonaisuus, joka tuo konkreettisesti esille ihmisen ja suon välisen suhteen erilaiset ilmenemismuodot ja vuosisatoja pitkän historian.

Suon kulttuurihistorian tietokorttien ensimmäiset versiot valmistuivat kevättalvella 2025 ja niitä käytettiin ensimmäisen kerran toukokuussa 2025 Ilomantsissa järjestettyyn ekologiseen suokokeiluun liittyneessä toimintarastissa, jossa Ilomantsin lukiolaisille, Riveria ammattikoulun metsäkoneenkuljettajalinjalaisille sekä mukana olleille paikallisille yrittäjille esiteltiin suon kulttuurihistoriaa autenttisessa ympäristössä.

Kortit saivat positiivisen vastaanoton ja kokemusten perusteella niitä täydennettiin vielä kahdella kortilla. Suon kulttuurihistorian tietokorttikokonaisuus kattaa kaikkiaan 11 korttia sekä esittely ja lähdeaineistokortit. Kortit 1–4 esittelevät suon ja karjun mytologiaa Ilomantsissa ja vanhoissa tarinoissa, kortit 5–7 keskittyvät suon elinkeinohistoriaan, kortit 8 & 9 esittelevät suon mahdollisuuksia matkailun ja retkeilyn näkökulmasta, kortti 10 arvioi suota kulttuuristen jännitteiden kannalta ja viimeiseksi kortti 11 esittelee ilomantsilaisten suhdetta suohon.

Päivitetyt kortit julkaistiin vuoden 2026 Karhufestivaalien yhteydessä. Kortit olivat näkyvästi esillä hankkeen esittelypisteellä Ilomantsin torilla ja kortit laitettiin saataville Karhufestivaalien verkkosivuille. Festivaalivieraille jaettiin kulttuurihistorian tietokorttien mainoslehtistä. Julkaisun jälkeen tietokortteja on esitelty yleisölle sekä sovellettu käyttöön syksyn 2025 Koitere-Koitajoki foorumin yhteydessä, maaliskuussa 2026 Itä-Suomen ylipistolla Historia- ja maantieteiden laitoksen lounasseminaarissa sekä niin ikään maaliskuussa 2026 hankkeen järjestämässä Ilomantsin yläkoululla pidetyssä monialaisessa koulutustilaisuudessa. Koulutustilaisuudessa 8. ja 9. luokkien oppilaat käyttivät kortteja materiaalina suon kulttuurihistorian työpajassa. Oppilaat heittäytyivät kulttuurihistorian työpajaan kiitettävästi ja työpaja sai opettajilta positiivista palautetta.

Johtopäätöksenä voi esittää, että kortit ovat osoittaneet käytettävyytensä erilaisten esitysten ja toiminnallisten tilaisuuksien taustamateriaalina. Niiden hyödynnettävyyttä esimerkiksi paikallisten yritysten tuote- ja palvelumuotoilun kannalta on vielä haasteellista arvioida, mutta hankkeen kokemukset ovat osoittaneet, että yrittäjillä on rajallisesti mahdollisuuksia itsenäisesti ottaa käyttöön ulkoapäin annettuja materiaaleja. Tehokkaampaa olisi järjestää henkilökohtaisia esittely- ja ideointitilaisuuksia.

Kulttuurihistorian tietokorttien kaltaisella menetelmällä voi tukea paikallista kulttuurista lukutaitoa ja siten vahvistaa yhteisön kykyä sovittaa uusia ja vanhoja suokulttuureita yhteen.

Olennaista on, millä tavoin ja millaisissa tilaisuuksissa tietokortteja sovelletaan ja millaisia kohderyhmiä saavutetaan. Yhtä lailla on tärkeää, että tietokortit jäävät kaikille kiinnostuneille saataville ja kukin voi hyödyntää niitä tarpeensa mukaan.

Lähteet

Björn, I. (1991). Suur-Ilomantsin historia: Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran paikallishistoriatoimikunta; Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo.

Björn, I. (2006). Ilomantsin historia. Ilomantsin ja Tuupovaaran historiatoimikunta.

Schönach, P., Helenius, J., Kurki, M. & Salmi, A. (2025). Kohti vaikuttavaa tutkimusta:

kokemuksia ja käytännön neuvoja strategisen tutkimuksen hankkeille. Kestävyystieteen instituutti (HELSUS), Ruralia-instituutti.

Linkki tietokortteihin: https://www.karhufestivaali.fi/suo/kulttuurihistoriakortit/

Blogit

Kaksi Ilomantsia?

Turpeelle on vaihtoehtoja - niihin pitää panostaa nyt

Kovaäänisyydestä kohti moniäänisyyttä

Suohon laulamisen ja leimautumisen pelkoa

Kohti rakentavampaa keskustelukulttuuria

Soiden monista arvoista ja mahdollisuuksista

Suon kulttuurihistorian tietokortit